Linnun nimi on ainutlaatuinen yleisesitys suomenkielisten linnunnimien alkuperästä ja kehityksestä. Professori Kaisa Häkkinen kertoo muun muassa, mitkä ovat vanhimpia suomenkielisiä linnunnimiä ja kuinka vanhoja ne oikeastaan ovat. Tai millaisia lintuja mahtavat olla Mikael Agricolan mainitsemat kakari, mettinen ja storkki.

Suomen kirjakielen linnunnimistön muotoutuminen kytkeytyy kirjakielen kehitykseen ja lintutieteen, lintukirjallisuuden ja lintuharrastuksen alalla tapahtuneeseen edistykseen. Lintuja nimettiin alkujaan niiden ominaisuuksien mukaan. Laulajan ääntä jäljiteltiin. Linnulla saattoi olla monta nimeä sen mukaan, mistä näkökulmasta sitä tarkasteltiin. Toisaalta jokin lintu jäi ilman omaa nimeä, jos se ei erottunut joukosta.

Kaisa Häkkisen tutkimuksen kuvituksena on käytetty kaikki Helsingin yliopiston kirjastossa olevat maineikkaiden von Wrightin veljesten lintumaalaukset, jotka nyt ensimmäistä kertaa julkaistaan yksissä kansissa.

Linnun nimi on teos, joka kuuluu jokaisen luonnon-, taiteen- ja kielenystävän kotiin. Siinä yhdistyvät toisiinsa suomalainen luonto, upea kuvitus ja äidinkielemme ja kulttuurimme vaiheikas historia.

NÄYTE 1

NÄYTE 2

NÄYTE 3

Kirjapuotiin

Saatteeksi

Tutkimus suomen kirjakielen linnun­nimistön historiasta on syntynyt monien vaiheiden kautta. Alkusysäyksen antoi kutsu esitelmöimään suomalaisten linnunnimien etymologiasta pohjoista lintuperinnettä käsittelevään symposiumiin, joka järjestettiin Pekka Laaksosen ja Antero Järvisen johdolla Kilpisjärven biologisella tutkimusasemalla kesäkuussa 1997. Tilaisuudessa oli paikalla pieni, tiivis joukko sekä kansanperinteen että ornitologian ammattilaisia ja harrastajia, ja symposiumin kestäessä kävi selväksi, että biologeilla on paljon annettavaa humanisteille ja päinvastoin.

Tämän tilaisuuden innoittamana kirjoitin pienen artikkelin linnunnimien etymologiasta Hiiden­kiveen ja ryhdyin etymologian lisäksi tutkimaan myös linnunnimistön kehitysvaiheita suomen kirjakielessä. Tästä pidin esitelmän vanhaa kirjakieltä käsittelevässä kielitieteellisessä seminaarissa ja laadin sen pohjalta artikkelin, josta Juha Laaksonen pyysi hieman lyhennetyn version Tringa-lehteen. Kun tämä ilmestyi, alkoi tulla sähköpostia lintumiehiltä. Todellinen onnenpotku oli se, että minuun otti yhteyttä kotiyliopistoni toisesta tiedekunnasta, ekologian yksiköstä dosentti Esa Lehikoinen, joka ilmoitti ryhmineen tutkivansa Suomen linnuston historiaa. Siitä paikasta ehdotin, että lyömme viisaat päämme yhteen, sillä tutkimuksemme tuntuivat täydentävän toisiaan erinomaisesti.
Yhteistyö Esa Lehikoisen ja hänen tutkimusryhmänsä kanssa on ratkaisevasti vaikuttanut sekä työni rakenteeseen että sisältöön. Esalta olen saanut käyttööni julkaisematonta tutkimusaineistoa, korvaamattomia tietoja vaikeasti tavoitettavista lähteistä ja hyviä ideoita tavoista, joilla aineistoa on voinut käsitellä. Esalta ja hänen ryhmältään olen saanut myös hyviä kommentteja ja korjauksia käsikirjoitukseeni.

Toinen onnenpotku oli se, että Suomen Akatemia myönsi minulle varttuneen tutkijan palkkauksen lukuvuodeksi 2001–2002. Tänä aikana saatoin päätoimisesti omistautua tutkimuksen tekoon ja sain vielä palkata itselleni osaksi aikaa erinomaisen tutkimusapulaisen, opiskelija Heidi Merimaan, joka teki suuren työn tutkimukseen sisältyvän sana-aineiston järjestämisessä ja tarkistamisessa.
Kolmas onnenpotku oli se, että tulin kertoneeksi tutkimuksestani kirjailija Kai Linnilälle kevättalvella 2002, siinä vaiheessa kun kokonaisuus alkoi olla jo hahmollaan. Hän tiesi heti, miten tekstiä voi rikastaa sopivalla kuvituksella ja mistä löytyvät ne kuvat, joita tässä hankkeessa tarvitaan. Kielentutkija pääsee harvoin nauttimaan siitä, että tutkimustyön tulokset ovat myös kauniita katsella.
Kiitän lämpimästi niitä kaikkia henkilöitä ja tahoja, jotka ovat tukeneet työtäni ja auttaneet saattamaan suomen kirjakielen linnunnimistön historian yksiin kansiin.

Paimiossa Snellmanin päivänä 2003
Kaisa Häkkinen